Yliopistossa opiskelu alkoi tasan kolme viikkoa sitten 25.8.2014. Aloitus infossa istuin reilun kolmen sadan muun kasvatutiteteellä aloittaneen keskellä. Tuolloin tunsin oloni tosi yksinäiseksi, ihmisiä oli paljon, mutta en tuntenut ketään. Ympäriltä heijastui jännittynyt ja odottava tunnelma. Omaan tunnetilaan sekottui lisäksi aavistus pelkoa ja ujoutta. Miten pärjään täällä? Saanko kavereita? Mieleen nousee myös muistoja toisella luokalla tapahtuneesta koulun vaihdostani, joka ei sujunut ihan sulavasti. Muistutan itselleni, ettei tilanne ole sama, se on jo mennyttä. Uusi tilanne jännittää jokaista. Onneksi pelkoni osoittautui turhiksi. Heti infon jälkeen seuranneessa ruokailussa pöytääni tuli kaksi hyvin saman oloista ihmistä kuin itse olen. Olo tuntui heti kotoisammalta kun juttu alkoi luistaa ja jännitys vähitellen purkaantui.
Opiskelun ensipäivät olivat haparoivia askelia tuntemattomassa. Jokaiseen päivään mahtui valtava kirjo tunteita, iloa ja riemua, epätoivon ja surun hetkiä. Kaikki oli uutta, ihmiset, koulu, opiskelutavat, kaikki verkkoympäristöt, yleiset käytänteet. Opeteltavaa ja uutta informaatiota riitti liiaksi asti jokaiselle päivälle. Olen todella kiitollinen siitä, että heti alusta asti sain ystäviä, joden kanssa jakaa henkistä kuormaa. Päivät todella olivat rankkoja, koko ajan joutui olemaan sosiaalisesti täysin virittäytyneenä, aivan vieraassa ympäristössä. Onneksi paine päivä päivältä vähän hellitti. Kaksi viikkoa olin hukassa, mutta kolmannen viikon alussa tuntui olo jo kotoisalta ja normaalilta yliopistolla. Pikkuhiljaa pääsin yli kurssitehtävien määrän ahdistuksesta, sain lukujärjestykset valmiiksi ja pystyin aavistelemaan tulevien kuukauksien sisältöjä ja työmäärää. Opiskelua helpottaa huomattavasti se, että aiheet todella kiinnostavat. Muutamalla tunnilla on melkein tullut tylsää, mutta kun muistuttaa silloin itselleen, mitä varten täällä opiskellaan, johan alkaa jo eritavalla kiinnostaa.
Millainen opettajakuvani on nyt? Uskon, että selviäisin opetustilanteista. Tiedän kuitenkin että minulla on vielä niin paljon opittavaa, että on vaikeaa kuvitella itseäni tällä hetkellä luokan eteen. Tunnen kutsumusta tälle alalle. Voin kuvitella mielessäni luokkatilanteen, oppilaat tapittavat suloisilla silmillään, saan johtaa ja opettaa luokkaa. Saan pitää lapsukaisista huolta ja opettaa heille tarvitsemiaan tietoja ja taitoja. Opettajan työhön sisältyy lisäksi valtavasti haastetta, johon toivon tämän koulutuksen antavan apuja ja neuvoja. Tällä hetkellä olen vielä melko epävarma näiden haasteiden edessä. Osaanko pitää lapsille kuria? Miten auktoriteetti luodaan lapsiin? Mitä tehdä lapselle joka hyppii silmille? Mitä jos lapsella epätoivo menee oppimisen edelle? Omaa järkeä näissä tilanteissa kannattaa käyttää, mutta toivoisin koulutukselta myös joitain perusteltuja vastauksia ja toimintamalleja. Innolla odotan, mitä kaikkea koulutuksessa tulee vastaan.
